Varhaiskasvatusta uudesta näkökulmasta

Julkaistu 18.12.2023 Kirjoittajalta Pia Eskola

Joulukuun blogin on kirjoittanut varhaiskasvatuksen opettajasta maisteriksi opiskeleva Tuuli Lehto. Tuuli on ollut yliopisto-opiskelijana eri elämän vaiheissa ja lisäksi hänellä on monipuolista varhaiskasvatuksen työkokemusta. Kirjoituksessaan Tuuli tuo esiin aikuisopintojen merkitystä varhaiskasvatukselle ja kuvaa aikuisopiskelijaa yliopistomaailmassa. Opiskelun vastapainona Tuuli pyrkii liikkumaan ja huolehtimaan fyysisestä kunnostaan. Tässä on hyvänä apuna nelijalkainen perheenjäsen.

Varhaiskasvatuksessa on viimeisen 10 vuoden aikana uudistunut hallinnonala, lainsäädäntö, opetussuunnitelma ja henkilöstön kelpoisuusvaatimukset. Uudistusten myötä itse kunkin osaamiseen kohdistuu yhä kasvavia vaatimuksia.

Itselleni tämä konkretisoitui kirkkaasti, kun päädyin varhaiskasvatusyksikön johtajan sijaisuuteen. Tuolloin tuli vahva tietoisuus siitä, että halusin tietää enemmän, osata enemmän, ymmärtää paremmin yhä suurempia kokonaisuuksia. Ja jos haluaisin tehdä samoja töitä vielä myöhemminkin, tulisin tarvitsemaan kasvatustieteen maisterin tutkintoa. Entinen esimieheni oli myös suositellut näitä opintoja.

Olo oli kuitenkin ristiriitainen, sillä elämäntilanne ei ollut mitenkään otollinen opiskelulle. Minusta ei pitänyt tulla aikuisopiskelija tässä vaiheessa elämääni, sillä olin jo opiskellut pari tutkintoa ja arvelin kuluttaneeni jo riittävästi yliopiston penkkejä. Lopulta tiedonjano ja uteliaisuus kasvoivat kuitenkin niin suuriksi, että päätin hakea opiskelemaan. Helpon nettihakemuksen jälkeen seurasi paineinen pääsykoe ja lopulta tieto opiskelupaikan saamisesta. Enää piti ratkaista, miten ehtisin ja jaksaisin opiskella, sillä elämä oli kovin täyttä ja kalenteri täynnä. Käytännön asioiden ratkaisemiseen menikin lopulta puolisen vuotta, mutta tuona aikana törmäsin ihmisiin, jotka olivat olleet tai olivat parhaillaan opintovapaalla aikuiskoulutustuella ja suosittelivat samaa minulle. Lopulta päädyin samalle tielle.

Intensiivistä opiskelua on takana nyt noin vuoden verran. En tiedä, kummasta olisin kiitollisempi, opiskelumahdollisuudesta sinänsä vai aikuiskoulutustuesta. Hallituksen suunnitelma lakkauttaa aikuiskoulutustuki elokuussa -24 tuntuu järkyttävän pahalta. Päätös iskee kovaa varhaiskasvatusalalle, jossa on pula sekä opettajista, erityisopettajista että esimiestehtäviin kelpoisista maistereista. Etenkin kahteen viimeiseen kouluttaudutaan tyypillisesti silloin, kun ollaan jo työelämässä. Aikuiskoulutustuen lakkauttamisen myötä jatko-opintojen suorittaminen tulee vaikeutumaan huomattavasti. Minulle opintovapaa on ollut tae siitä, että opinnot ovat edenneet rivakasti ja kokemus opiskelusta on ollut enemmän voimauttava kuin uuvuttava. Jos kaikki olisi pitänyt tehdä työn ohessa, aikaa olisi mennyt moninkertaisesti. Todella monet opiskelutoverini käyttävät myös aikuiskoulutustukea jonkinlaisen pätkän verran, vaikka olisivat muuten töissä.

Mutta millaista se aikuisopiskelu sitten on? Muutaman kerran joku on kysynyt, että miltä tuntuu viettää opiskelijaelämää. Silloin on vähän naurattanut. Jos opiskelijaelämällä tarkoittaa vilkasta sosiaalista elämää, yleistä hengailua ja juhlimista muiden opiskelijoiden kanssa, niin hiljaista on pidellyt. Opiskelu sen sijaan on huomattavasti tehokkaampaa kuin nuorena.

Koronan jälkimaininkeina etätapaamiset ovat yleistyneet ja jääneet käyttöön monin paikoin yliopistolla. Omat opintoni Helsingin yliopistossa eivät ole varsinaisesti mitään etäopintoja, mutta etänä ja itsenäisesti tehtävien asioiden määrä on huomattavasti suurempi kuin niiden, jotka perustuvat lähitapaamisiin. Esimerkiksi valtaosa luennoista järjestetään etänä. Paikan päälle Helsinkiin pitää välillä mennä, mutta omista kurssivalinnoista ja ryhmätöiden tekotavasta riippuu paljon, kuinka usein. Opinnoissa tehdään paljon ryhmätöitä, mutta jos ryhmäläisille sopii, voi näitä tehdä etäyhteydellä eri paikkakunnilta. Tämä kaikki on äärimmäisen kätevää, jos opiskelijalla sattuu olemaan pitkä matka yliopistolle, perhettä tai palkkatöitä, kuten erittäin monilla on. Ja taas on kirkastunut se, että yliopisto ei todellakaan ole vain parikymppisten kasvattamo, vaan joukkoon mahtuu kaiken ikäisiä ja kaikenlaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä. Olen itsekin opiskellut ensin heti lukion jälkeen, uudelleen pienen taaperon vanhempana ja nyt kahden koululaisen äitinä. On ollut hauska kuulla yliopisto-opettajien kehuvan sekä pienten lasten vanhempia, alanvaihtajia että muuntokoulutettavia erinomaisiksi opiskelijoiksi. Heitä yhdistää usein korkeampi motivaatio ja suurempi tehokkuus kuin nuoria.

Työkokemuksen myötä luennoitsijoita kuuntelee oikeasti kiinnostuneena, sillä mieli rakentaa koko ajan yhteyksiä koetun ja kuullun välille. Monet opiskelukavereista ovat jo alansa kovia ammattilaisia ja kenellä tahansa voi olla todella kiinnostavaa kerrottavaa ja oppimista tapahtuu puolin ja toisin. Erityisen mielenkiintoista onkin tämä osaavien ihmisten kokoontuminen yhteen, kokemusten vaihto ja yhteinen keskustelu, johon työelämässä ei usein ole samalla tavalla aikaa. Etätoteutukset kyllä vähentävät keskustelumahdollisuuksia opiskelustakin, sillä etäkokouksen päätteeksi kaikki napsauttavat yhteydet poikki, kun taas lähitapaamisten jälkeen syntyy usein spontaania jutustelua.

Erikseen pitää mainita tutkintoon kuuluva parin kuukauden mittainen harjoittelu. Tämä jos jokin on ainutlaatuinen tilaisuus aikuiselle päästä näkemään ja kokemaan työelämässä sellaista, mihin muuten ei olisi mahdollisuutta. Voi hakeutua itselle täysin uuteen työtehtävään tai uuteen organisaatioon. Kaiken huipuksi on opiskelijan oikeus katsella, kysellä, ihmetellä ja oppia, kun ei ole itse vastuuasemassa. Siinä missä kandiopinnoissa harjoittelupaikat ja harjoittelujen sisällöt olivat tarkkaan määriteltyjä, on maisteriopinnoissa aivan toisin. Tarkoitus on kasvattaa omaa asiantuntemusta ja mahdollisuuksia tähän on paljon. Itse tein harjoittelun Kotkan varhaiskasvatuksen hallinnossa. Kurssitoverini olivat mitä moninaisimmissa paikoissa opetusministeriöstä järjestöihin, oppilaitoksiin ja yrityksiin.

Oma harjoitteluni tarjosi näköalapaikan monenlaiseen, kuten varhaiskasvatuksen arviointi-, kehittämis- ja hanketyöhön, koulutussuunnitteluun ja monialaiseen yhteistyöhön. Yhteistyötä tehdään kaupungin sisällä eri toimialueiden välillä, hyvinvointialueen kanssa, kuntien välisissä verkostoissa ja valtakunnallisesti. Kaikki tämä on lopulta työtä lasten hyväksi. Kun arvioidaan ja kehitetään varhaiskasvatuksen toimintaa saadun tiedon pohjalta, tavoitellaan Unicefin lapsiystävällisen kunnan tunnustusta tai tuetaan päiväkodin johtajien työssä kehittymistä ja jaksamista, tehdään asioita, jotka koituvat pitkän päälle lasten hyväksi. Näkemäni perusteella näiden asioiden vuoksi pistetään Kotkassa likoon paljon osaamista, ammattitaitoa ja vaivaa. On oikeasti suuri merkitys, miten näitä asioita hoidetaan. Esimerkiksi valppaus erilaisten hankehakujen kanssa ja taito hakea niitä onnistuneesti voi tarkoittaa satojen tuhansien eurojen lisärahaa tai menetettyä rahaa kunnalle.

Varhaiskasvatuksen pyörittämiseksi tarvitaan valtavaa koneistoa, jonka jokainen osa on arvokas. Tarvitaan ammattilaisia kohtaamaan lapset, osaavia esihenkilöitä, laajojen kokonaisuuksien koordinoijia ja tulevaisuuden suunnittelijoita. Lisäksi lapset tarvitsevat terveellistä ruokaa, terveitä ja turvallisia rakennuksia ja poliitikkoja, jotka ymmärtävät ja puolustavat lasten asemaa yhteiskunnassa. Lapset tarvitsevat meitä kaikkia.

Sinua saattaisi kiinnostaa