Huhtikuun -Vaka blogi: Lempeä, lämpöä ja läsnäoloa: Positiivista pöhinää ja iloista arkea

Julkaistu 04.04.2024 Kirjoittajalta Jari Laitinen

Tuija Lappi toimii varhaiskasvatuksen ohjaajana Otsonkallion päiväkodissa. Tuija rakastaa aikaisia aamuja, auringonnousuja, kiireettömyyttä sekä kirpeitä karkkeja. Lempparipuuhat liittyvät liikuntaan. Vahvuudeksensa hän nimeää tarkat silmät ja avoimen sydämen. Niiden avulla jokaisesta päivästä voi löytää ripauksen keijupölyä sekä ilon ja onnen siemeniä.

Avaan ulko-oven ja päästän ryhmämme viimeisenkin murusen ulos. Ulkona paistaa aurinko ja katolta sulava vesi tiputtelee rännistä alas. Yksi pieni asiakas onkin jo parkkeerannut ämpärinsä sekä lapionsa kanssa rännin viereen ja kerää silmät innosta hehkuen talteen vettä. Kohta vedestä valmistuu ihan varmasti herkullisia kuravellikeitoksia.

Etsin katseellani ryhmäni lapsia: osa leikkii kovaa vauhtia sulavan lumikasan päällä selvästikin dinosaurusta. Muutama kaveri on saanut huimat vauhdit hämähäkkikiikussa. Ja kaksi näyttää istuvan puussa, yksi kiitää salaman lailla kohti leluvarastoa hakeakseen juuri sen yhden ja tietyn auton, jolla saa aikaan ihan parhaimmat leikit. Kuulen huudahduksen ”Tuijaaaa, tuu pelaa polttopalloo meiän kaa…” Hymyilen ja lähden kohti lasten peliä.

Menossa on päiväkodin iltapäivän perusarkea. Aurinko lämmittää ja ilmassa tuoksuu kevät.

Työskentelen varhaiskasvatuksen ohjaajana Otsonkallion päiväkodissa. Kun minua pyydettiin kirjoittamaan ohjaajan työstä, niin mietin kovasti, mitä kaikkea haluan teille tästä jakaa. Tai ehkä paremminkin sitä, miten kaiken tämän teille saisin tiivistetysti kerrottua.

Välillä päiväni tuntuu lukion filosofian tai psykologian tunneilta (ja tiedoksenne, rakastin molempia aineita) Vai mitä mieltä olette päivän aikana käymistäni keskusteluista: Miksi ilo tuntuu ilolle ja suru ikävälle? Missä me oltiin ennen kuin oltiin olemassa? Miksi teroitin on teroitin eikä esimerkiksi Tuijatin tai Pekkatin? Miksi puntit on vaikeampi laittaa kenkien päälle silloin kun harmittaa? Miksi en aina voi olla eka? Miksi minun pitää aina olla eka? Ja usein jollain tulee kesken keskustelujen kova pissihätä, joka ei vaan voi odottaa. Juuri niin kuin lukion tunneillakin, eikö?

Aika usein lapset haastaa keskusteluissa aikuisen ajatusmaailman rajoja ja joskus, oikeastaan aika usein, joutuukin heittämään kysymyksen takaisin ja kysyä mitä sinä siitä ajattelet? Miksi sinä ajattelet asian olevan niin? Tämä on mielestäni ohjaajan työni yksi ydin. Vuorovaikutus, kuullaan ja kuunnellaan. Mietitään yhdessä, opetellaan kertomaan omia ajatuksia ja opetellaan kuuntelemaan myös kaverin ajatukset.

Vuorovaikutukseen kuuluu vahvasti läsnäolo. Kun minulla on mahdollisuus pysähtyä lapsen viereen ja olla aidosti läsnä, tulee huomattua myös ne pienet sanattomat viestit, joita lapsi kertoo. Joskus pieni kiukku helpottaa ennen kuin se pääsee edes valloilleen, kun pystyn pysähtymään lapsen viereen, silittää tai napata syliin rutistukseen. Välillä meitä kaikkia kiukuttaa, siitä me selvitään yhdessä.

Ohjaajan työnkuvan parhaita puolia on aika: ohjaaja on läsnä lapsiryhmän arjessa käytännössä koko päivän ajan. Siinä ehtii tukemaan haastavissa asioissa, kuuntelemaan, sylittelemään ja silittelemään. Positiivisuus ja ilo on vahvasti läsnä arjessamme.

Nyt joku miettii siellä kuumeisesti, että onko se sitten pelkkää leikkiä, iloa ja hassuttelua. Pääseekö ohjaaja noin helpolla? Teille voin sanoa, että eihän päivät aina ole pelkkää naurua ja aurinkoisia iltapäiviä. Väliin mahtuu niitä kiukkuja ja kurahousujakin, mutta itse ohjaajana uskon, että meillä varhaiskasvatuksessa kuten elämässä yleensäkin, kasvaa se mitä kasvatamme. Kun uskomme iloon, kehujen ja positiivisen kasvatuksen voimaan, tuo se ympäristöön tuplaten iloa ja hyvinvointia.

Paras palaute minkä olen itse ohjaajan työstäni ikinä saanut tuli lapselta joka oli aikoinaan lapsiryhmässäni ja oli jo jatkanut matkaa eskariin. Törmäsin häneen sattumalta kaupassa. Tiukkojen jälleennäkemishalien jälkeen kuiskasin tytön korvaan: ”Muista aina että olet ihana ja tärkeä.”

Tähän tyttö vastasi, ”No Kyllä mie Tuija tiiän, sie aina sanoit ennenkin tollee…”

Jokin tuossa pienessä hetkessä avasi silmiäni: lapset kuuntelee ja kuulee miten ja mitä me heille kerromme. Kannustava ja positiivinen puhe luo hyvän pohjan lasten itsetunnolle ja ajatuksille heistä itsestään.

Palataanpa vielä lopuksi sinne aurinkoiselle pihamaalle. Oma työpäiväni on loppumassa. Portin ulkopuolella availen pyöräni lukkoa ja vilkutan vielä pihalle jääville lapsille. ”Heippa murut, huomenna nähdään.” vastaukseksi saan vimmaista vilkutusta ja kuulen vielä huudon perääni… ”Heippa, heippa hei mulu…”

Hymyillen pyöräilen kotiin. Takana on taas päivä, jolloin sain tehdä työtä mitä rakastan.

Sinua saattaisi kiinnostaa